Syöpä ja mielenterveys.
Osa7.
Syövän jälkeen.
Minulla oli ennen syöpää
omanarvontunto työhön, itseeni ja jopa muihin ihmisiin. Aloin jo aikaisin
syöpää sairastaessa miettimään, miten sen jälkeen omanarvontunto olisi. Olisiko
elämäni tarpeeksi riittävää kannattamaan minua lopun elämääni, kun selviytyisin
niin vakavasta taudista. Olen jopa miettinyt, saisinko edes miettiä tällaista,
koska kaikki eivät selviydy tuosta taistelusta. On myös olemassa tapauksia,
joissa selviytyjä on vuoden päästä sairaudesta selviytymisestä juossut
maratonin. Onko minun juostava maraton, säilyttääkseni oma itsetunto?
***
Kaksi kuukautta sitten,
kun mieleni jaksamiskyky syöpäsairautta hoidattaessa loppui, enkä enää jaksanut
yksin, Klubitalo tuli apuun omalla hienolla tavallaan. Kuukausia se on tarjonnut
minulle keinon selvitä pahimman yli ja sen lisäksi tarjonnut tarkoituksen
niille hetkille, joita elämässäni on. Mutta mikä hienointa, olen kykenevä näin
auttamaan myös toisia, joilla on tarve ihmiselle, empatialle ja intuitiolle.
Olen nähnyt
puolenvuoden aikana aivan toisenlaisen maailman. Maailman, jossa on tarve saada
apua ja antaa sitä. Olen aina ollut ymmärtäväinen ja auttava, mutta aivan
toisenlaisessa maailmassa, maailmassa, jossa ne eivät olleet vahvuuksia, ne olivat
heikkoutta. Olen sen lisäksi, että miettinyt omaa kuolevaisuuttani, myös
rakentamaan aivan toisenlaisen todellisuuden. Sen todellisen minäni, oikean
minäni.
***
Mikä sitten on huominen.
Palaanko takaisin entiseen, siihen kylmään paikkaan, josta nousin taistelemalla
kahdenlaista taistelua samaan aikaan, vai vihdoin antaudun sille minun toiselle
maailmalle, missä tunteen ja empatia, lämpö ja turvallisuus kohtaavat. Minun maraton,
onko se juostu, jatkanko juoksemista, vai pysähdynkö hetkeksi avaamaan silmäni
koko sille toiselle maailmalle. Minä olen kyllästynyt juoksemaan kohti
seuraavaa hetkeä, haluan hengittää ilman tuskaa seuraavasta päivästä.
Minun
maraton on juostu, tulin maaliin voittajana ja omanarvontunteeni vahvempana
kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti