Syöpä ja mielenterveys.

Osa2.

                      Taco tiistai Porvoon Klubitalolla. Suu meksikolaisella ruualla maustettuna ja ajatukset vaeltelemassa, kun toinen viikko alkaa klubin jäsenenä. Miksi vasta tiistaina?

Eilen maanantaina, joka on sytostaatti hoitopäiväni aina joka kahden viikon välein ollut ja tulee ainakin vielä kerran olemaan, vei minun päiväni kokonaisuudessaan Meilahden syöpätautien klinikalla. Vieressäni istui Englannista Suomeen muuttanut muusikko. Miten rohkealta hän kuulosti ja niin paljon nähnyt. Jalat tukevasti maassa.
No muistan itseni yhtä vahvana ja rohkeana. Toivottavasti hän jaksaa, minä en jaksanut.

***

                      Viikko alkoi sen lisäksi seuraavana aamuna terapeutin kanssa keskustelulla. Oloni on muuttunut parempaan viime viikkoisen kriisin jälkeen. Mitkä kaikki seikat sitten ovat vaikuttamassa? Terapia, klubitalon puheensorina, lääke, vai kaikki yhdessä?
Terapia itsessään on jo tehokas tapa avata niitä lukkoja, joita itse on rakentanut. Jo pelkästään itse syövän myöntäminen on kova paikka, jota en itse ole vielä edes tehnyt ja siihen tarvitsen aikaa, vaikka itse hoitojakson hoidot ovat jo viimeistä käynti kertaa vaille. Vakava tauti, vaikkakin on parannettavissa, ei minun pitäisi ottaa niin helposti, vaan myöntää itselle vihdoin sairastavansa.

***

                      Klubi on tarjonnut minulle nyt viikon ja toisen alkavan viikon ajan muutakin ajateltavaa. Minusta on ihanaa, kun vieressä muut askartelevat omiaan ja puheen sorina keittiöstä muistuttaa elosta, siitä tavallisesta turvallisesta ihmisen lämmöstä. Lounaan tuoksu, tuttujen kasvojen näkeminen ja tärkeintä, hyväksyntää.

Minulle tämä on jotain, jotain mitä olen tarvinnut.  

Heikki.

Syöpä ja mielenterveys.

                      Ne hetket viisikuukautta sitten kun sisätautilääkäri sanoi ne sanat. Hodgkinin Lymfooma, syöpä. Olen vahva, kestän uutisen, esitän vahvaa ja en pelkää.

Ensimmäinen lääkärin käynti ja hän esittää mahdollisuutta keskustella psykologin kanssa. En tietenkään sellaista tarvitse, olenhan vahva ja tulen nujertamaan taudin. Sitten vain jatkamme elämää kuin mitään ei olisi ollutkaan. Pelkkä tauti, joka pystytään hoitamaan.

***

Viimeinen hoitojakso kuukausi on enää edessä. Kaikki näyttää hyvältä. On jaksettu hoitaa asiat, syöty kunnolla, liikuttu ja asiat ovat kuten sairaslomalla on. Sitten se tapahtuu.
Aivan kuin tyhjältä taivaalta ajatukset eivät pysy kasassa, mieli alkaa laukkaamaan omaa tahtiaan.
Ei enää näytäkään, että asiat olisivat hallinnassa. Ajatus syövästä, paranenko, menenkö enää töihin, vai onko se tässä. Hermoromahdus.
Kaikki tuli nopeasti, viikonloppuna. Mitä minä teen, mistä minä, joka aina olen kestänyt kaiken, saankin apua.

***

Sairaalan psykiatrinen päivystyspoliklinikka otti puhelun vastaan lauantai aamulla ja pyysivät saapumaan päivällä keskustelemaan.
Siellä odottaessa, mietteiden tuskissa selasin lehtiä, kirjoja, mitä pientä siellä odottajalle oli tarjolla. Kuitenkin yksi asia, joka jäi enemmän mieleen, oli Porvoon Klubin esite.

”Mikä ihmeen Klubitalo” oli pienen lapun ensimmäinen lause. Luin mitä klubi minulle tarkoittaisi.

Eivät pystyisi syöpää parantamaan, mutta mitä minä sinä hetkenä tarvitsin, oli seura. Nyt kolmantena päivänä Klubitalon jäsenenä, kirjoitan tätä tekstiä. Miten minä menin rikki. Miten minä voisin selvitä tästä tilanteesta.

Mielen rikkoutuessa, parannusta nopeaan selviytymiseen ei ole. Tukea ja turvaa, seuraa, että minulle nyt tärkeää, päivän rutiineja.

                      Tule mukaani seuraamaan, miten minä ja Klubi matkaamme yhdessä kohti minun syöpäsairauden viimeisten hoitohetkien ja mielenterveyden järkkymisen kanssa. Miten Klubi ja klubilaiset tulevat olemaan osana tuota matkaa.

Heikki.