Syöpä ja mielenterveys.

Osa3.

Itsenäisyyspäivän suunnitelmat.

                      Aurinko sarastaa jo taivaan rannan rajamailla, kun pyöräilen laboratoriosta kodin kautta jo enemmän tutuksi tulleeseen Porvoon Klubitalolle. Meneillään oleva viikko on ollut erilainen kuin kaksi edeltävää, huomattavasti erilainen.
Keittiö on tullut tutuksi. Nyt ne äänet, jotka viimeksi vain rauhoittivat kaukana tietokoneella istuvaa, nyt olin yksi näistä. Tiskikone sai vauhtia, kun aamulla aloitin ja ruuan jälkeen vielä iltapäivällä pesin klubilaisten kahvikuppeja, lounas työvälineitä ja jopa peli-illan jälkeiset puuron syöjien välineet saivat puhtauden ennen uutta päivää.
Aivot saivat tekemistä ja kuuluvuuden tunnetta keittiön väen keskellä. Tunne oli mahtava.

***

                      Suomen itsenäisyyspäivä on huomenna ja pitkä viikonloppu edessä. Pieni pelko on, kun edellisten viikonloppujen kohtalo on ollut aika pitkälle sängyssä, yksi pahimmista ahdistuksen oireista ja sen pahentajista.

Se on nyt myös viimeinen viikonloppu ennen viimeistä sytostaattihoitoa. Jännitys on kasvanut vatsassa mittoihin, joita voi verrata muiden suurten tapahtumien kohdalla olevaan jännitykseen. Jännitys on huipussaan, kun tiedän pitkän odotuksen ennen lääkärintarkastusta tulevan olemaan raskasta. Se on jo ollut. Mikä tulee oleman kohtaloni, onko se sama kuin Suomen yli sata vuotta sitten. Pelastus, vai tappio?

***

                      Porvoon Klubitalo tulee siis tulevilla viikoilla olemaan yksi erittäin tärkeistä asioista minulle. Ihmisten seura, läheisyys ja tekeminen, ne tulevat olemaan arvokkaita asioita. Asioita, joista olen kiitollinen, kuten arvokkaasta isänmaastamme. Me kaikki suomalaiset olemme täällä samanarvoisina, vikoinemme ja huolinemme, mutta myös hyvine.
Kuten aurinko aamulla jo sarasti valoa taivaanrannassa, se valo luo toivoa, toivottavasti meille kaikille.

***

Hyvää itsenäisyyspäivää.